Keltainen valo polttaa värit huuliltasi,
rautatieasema, huimaus,
maallisen kirkontornimme juurella
Työnnän virnistyksesi,
negatiivien marssirivistön,
takaisin kuoreensa
Kuvia päästäsi pidennetyissä asenoissa,
hiuksesi roikkuvat kidutettuina, kiinni
pidennettyjen kynsien alla,
pidennetyssä pimeydessä, korokekäytävillä,
joilta ostin sinulle tuon mekon
Haluan tietää oletko
todella siinä
vai tekeekö meikkisi, valokeila,
lapsena sairastamasi rokko
sinusta kauniin
Saada selville voiko tämä
loppua, kupin kahvia,
joka tuo aamun, ja tajunnan;
Kylmyys kämmenissäsi,
kädensija, ei henkäys,
ihmisen tai toivon
Kadotin syntymämerkkini nukkuessani
Syön aurinkokuivattuja tomaatteja,
siitakkeita ja sveitsiläistä suklaata
paras, valkoinen paita päälläni
Päästäksesi sisälle sinun on oltava
170 senttiä (tai pidempi) eksyin
hoikkiin, tukahduttaviin autokulkueisiin,
ruutukaavaan ja kadulle K;
Koulussa en ikinä oppinut kertotauluja,
pidän kiinni kädestäsi, huomaamatta
sormiemme määrä sekoittuu
Silmäni moottoritiessä – täällä luulin
olevani röyhkeämpi – vieraissa kilometreissä,
sopimuksissa, jotka kuvittelen
kaikkien vieraiden tuntevan
Kattoikkunani läpi tunkee
keinotekoista valoa,
tarkoitettu vain toiselle valolle,
museoiduille lentokentille,
nopeudelle ja lopuille,
joista olen kateellinen
Rampeille, jotka konepeltini on ohittanut,
jotka ovat takoneet minulle välitilan,
siltarummun pimeän hetken,
missä en enää näe ilmettäsi
Martti Ahtisaarelle
Tunnen itseni huumatuksi jälkiviisaudeksi,
myöhästyneeksi ajatukseksi
Pyhän Kristoferin saattokodin
puutarhan kallisarvoinen maa on vastuullani,
Albert Mayslesin pronssisen rintakuvan
yllä leijuu magneettien sädekehä
Päivittäiset rutiinit; riveittäin
sanoja, savenvalantaa,
tienvarsipommeja, puhelimilla
kuvattuja itsemurhia, turvapaikkoja
Ylitsepääsemätön voima ja keskustelu,
huudon vastakohta
Lumisateen, korkeajännitekaapeleiden ja pettäneiden pattereiden vankeina keskustelimme, vihdoin, kuin mykät postikortit; miksi tärkeä näyttää niin pieneltä, myös ihmetys; miksi lopetimme, valuimme haalistuviin kynänjälkiin, leimojen alle, rypistyviin kulmiin ja merkkien hampaisiin.
James Cagney kävi mielellään
lävitse kaikki yhdenillan suhteet,
ne joista Vernon ei tiennyt;
vanhana kovankin ruumis,
Jimmy, antaa periksi.
Toisaalla Samuel L. Jackson
sokeutui, soitti pianoa
Iso
paha
musta
äidinnussija.
606 Horseshoe Lounge;
Marlon Brandon
epäiltiin tukehtuneen
voisarveen, rappioon,
rakkauteen, ravihevosiin,
Detroitin kaduille.
Kuvausten aikana
Humphrey Bogart ei voinut
olla vailla juoksevaa vettä.
Saattoi juoda vain suihkussa,
valot sammutettuna, yksin –
palamatta edes hetken.
